Määränpää: Osasto 5
20.12.2009 minut siis tökittiin hereille noin kahdeksan maissa, ja ääni pimeydestä kuiskasi että vedet ovat ehkä tulleet ja menneet, ja supisteleekin. Kipu ei kuulemma vielä ollut kova, mutta oli kuitenkin, ja tästä pääteltiin että paniikin lähdön aika lienee lähellä. Puolen tunnin sisään heräämisestä olinkin jo juonut kuppisen kahvia ja vähän yrittänyt tunkea paahtoleipää kurkusta alas. Sen verran kuitenkin jännitti, että ei meinannut leipä oikein tehdä kauppaansa! Sitten nopsaan kissoille muutama kourallinen muonaa, ja koira naapuriin hoitoon. Sitten lähdettiinkin ajelemaan kohti Jyväskylän keskussairaalaa. Mitään hirveää kiirettä ei pidetty kuitenkaan, olo kun oli raksulla ihan hyvä. Noin 9:45 kaarsin auton sairaalan pääovien eteen ja päästin kärsivät ulos autosta. Sitten täräytin auton parkkihalliin ja hölkkäsin takaisin pääovien eteen. (Hölkkä oli virhe, sillä: A) Ei ollut minnekään edes kiire. B) Sain pakkasesta flunssan.) Sitten siirryttiinkin sisätiloihin. Opastus synnytysvastaanottoon oli ihan hyvä, sillä sinne löydettiinkin nopeaan. 9:55 olimme näppäilemässä vastaanoton ovikelloa, ja kätilö ohjasikin meidät tutkimushuoneeseen. Raksuun kytkettiin johtoja ja antureita, ja alettiin piirtämään käyrää supistuksista ja sydänäänistä. Sydänäänet kyllä kuuluivat hyvin ja olivat muistaakseni 130:n luokkaa keskimäärin. Kätilö kysyi että kuinka kipeää supistukset ottavat. "No ei kauhean.", vastasi rakkaani mun. Kätilö oli sitä mieltä että ei välttämättä sitten kunnon supistuksia olekaan, mutta päätti silti ohjata meidät vastaanoton lääkärin tarkisettavaksi.
10:40 Lääkärille myös pääsimme. Lääkäri totesi synnytyksen tosiaan olevan käynnissä, ja kohdunsuu noin 3cm auki ja pehmeä. 10:50 meidät ohjattiin Lepohuone numero kakkoseen. Täällä sitä sitten kärsitt odoteltiin että kohdunsuu aukeaisi enemmän. Ensimmäinen kaksi tuntia siinä sitten kärvisteltiin, ja sen jälkeen tuli kätilö laittamaan taas käyrälle. Sisätutkimuskin taidettiin taas tehdä. No kuinka paljon oli kohdunsuu auki? 3cm. No eipä kun vain taas odottamaan. Kului tunti, ja toinenkin. Pariin kertaan laitettiin käyrälle ja kohdunsuuta rassailtiin. Rassailussa kohdunsuun todettiin olevan auki kolme ja PUOLI senttiä! Jes! Tässä vaiheessa (15:55) supistukset alkoivat käymään sen verran kipeän oloisiksi ja näköisiksi, että turvauduimme jumalten lahjaan, Oxynorm® iin. Rakkaaseeni tuo oksikodoni tuntui tehoavan todella hyvin, sillä kymmenisen minuuttia lihaspistoksen jälkeen kärsivä rassukka muuttui hilpeäksi huuliveikoksi. Käytöstä voisi verrata nousuhumalaan, ja miltei kaikki kipu kuulemma helpotti. Mutta kuinka kauan?
10:50-22:00 välisen ajan tuijottelimme Lepohuone 2:n "jännittäviä" seiniä, ja toivoimme kohdunsuun aukeavan. No eihän se auennut. Oxynormin vaikutuskin alkoi jo pikkuhiljaa hiipua, ja kipu palasi vähitäänkin yhtä kovana. Myöskin vesien menosta alkoi olemaan sen verran aikaa, että takaraivossa kasvoi huoli palleron hyvinvoinnista. Kätilö ehdotti siirtoa synnytyssaliin, jossa voitaisiin miettiä lisäkivunlievityksen antoa, ja antibioottitippaa. No näinhän me teimme!
23:05 oltiinkin sitten synnytyssali kakkosessa käyrillä. Lisäkivunlievitykseksi sovittiin toinen piikki Oxynormia, mutta sydänkäyrät eivät kätilölle käyneet. Liian alhaiset! 100-120:n väliä heitteli pikku sydänkäyrä, ja pitäisi kuulemma korkeammaksi saada. Ratkaisuksi saatiin lasi mustikkakeittoa ja jonkinlainen sokerisoppa. Tämä onneksi sai palleron heräilemään, ja syke nousi 130-140 tienoille. 23:30; Antibiootit tippumaan. Sitten taas vain oltiin ja ihmeteltiin. Kätilö kertoi legendaa neljän sentin kuilusta kohdunsuun reunojen välillä. Alettiin molemmat olla tässä vaiheessa jo todella väsyneitä, itse myös melkolailla unelias. Päivä vaihtuu seuraavaan. Taas päivä lähempänä joulua, mutta syntymän ihmeen odotus tuntui olevan vielä kaukana. 00:10;; Oxynormia kankkuun! 00:30 päätettiin yrittää ottaa pienet torkut tuon kipulääkityksen auttamana. Hieman vajaa tunti saatiinkin (tai edes minä sain) torkuttua, kunnes alkoi kuulemma taas kivut olemaan aivan uutta luokkaa. Tässä vaiheessa alkoikin sitten isien/tukihenkilöiden pahin osuus. Katsella kun toinen kärsii, ja mitään et voi tehdä. Olo on todella raastava, kun selvästi näkee että kivut ovat kovat (vaikka Nanna olikin melkoinen sissi, ja ei paljoa meteliä asiasta pitänyt, mutta naamasta kyllä näki) ja yrität vain olla tukena.
01:40 alettiin sitten kysymään lisäpuudutteita. Kätilön kanssa keskusteltiin epiduraalin hyödyistä ja haitoista, mutta päädyttiin kuitenkin kohdunkaulan puuduttamiseen. Epiduraalia ei päädytty pyytämään, sillä määrä jota sitä voidaan antaa ei ole rajaton. Ja kun tämä synnytys oli edennyt tähänkin mennessä näin hurjaa vauhtia, niin oli todennäköistä että sekin loppuisi kesken. Jätettiin siis rangat rauhaan ja epiduraali viimeiseksi oljenkorreksi. Kätilö rimpautti paikalle synnärin päivystäjän, jonka oli tarkoitus laittaa tuo kohdunkaulan puudute. Päivystäjä paukkasi 02:00 ovesta sisään ja nyppäsi hurjan näköisen piikin esille. Kohdunkaulaan piikkiä sihdatessaan tokaisi kätilölle, että "Olisi vissiin kannattanut sisätutkimus kuitenkin ennen soittoa tehdä." ja vetäisi piikin pois. No oltiinpa sitten yllättäen kokonaan auki, ja johan alkoi heti ponnistuttamaankin! Vih-doin-kin! Puolessatoista tunnissa kohdunkaula oli sitten rytissyt auki! Kummasti unihiekat katosi molempien silmistä!
(Tähän minulta loppuikin lokikirjan pito, eli ole enää tarkkoja aikoja :D)
Muutama minuutti myöhemmin kätilö oli toivomuksestamme kaivanut varastosta synnytysjakkaran ja pian tuleva isi istuikin jakkaran takana henkisenä ja fyysisenä tukena. Aloitettiin aktiivinen ponnistelu! Jokunen ponnistuskerta myöhemmin katselin kätilön kanssa huolestuneena sydänkäyrää. Supistuksen aikana syke tippui kuuteenkymmeneen, ja oli siellä hieman turhan kauan. Nanna myös raportoi että asento ei ehkä ollutkaan hänelle se sopivin, sillä häntäluuhun painoi melkolailla. Siirryttiin takaisin sängylle ja pyydettiin hätiin toinen kätilö pitämään jaloista kiinni ponnistusten ajaksi. Sängyssä sitten alkoikin homma luistamaan paremmin. Syke kyllä supistuksen aikaan tippui, mutta palasi sen jälkeen normaaliksi. Silti maalikkona tuo sykkeen tippuminen huoletti minua. Synnytys kuitenkin eteni muuten mallikkaasti.
Sitten alkoikin elämäni jännittävin minuutti. Samalla myös pisin. Toisiksi viimeinen ponnistus. Pää oli jo miltei pihalla, sitten tuli tämä ponnistus. Kaikki näytti hyvältä, mutta ponnistuksen jälkeen kiinnitin huomiota sydänkäyrään. Lukemat lähtivät äkisti jyrkkään laskuun! Tämä nyt oli jo nähty monta kertaa joten alkuun sitä ei pitänyt kuitenkaan sen kummempana. Mutta odottaessa seuraavaa supistusta, syke ei kuitenkaan lähtenytkään nousuun! Katsoin hätääntyneenä kätilöitä, ja molemmat tapittivat myös monitoria. Jotain oli nyt vialla! En sanonut kuitenkaan Nannalle mitään asiasta. Käyrä alkoi piirtämään seuraavan supistuksen alkua. Sitten iski kauhunhetket. Monitori, jossa pulssi oli jo valmiiksi hälyttävän alhainen, 40, heitti käyrän päälle välkkyvän varoitustekstin ja alkoi piipittämään. Syke tippui vaarallisen alhaiseksi, ja sydän kävi lähellä nollalinjaa. Nanna oli onneksi niin keskittynyt supistuksen alkuun ettei huomioinut piipitystä ollenkaan. Minä puristin hänen kättään lujempaa, ja vain saatoin toivoa, että seuraava ponnistus tulisi todella pian, ja että se riittäisi. Ponnistus tuli. Sen verran kovaa ponnisti, että tuli vauva sen verran sopivasti ulos että kätilöt saivat hartioiden seudulta kiinni ja vetäisivät nopeasti loputkin pirpanasta maailmaan. Ei kyllä hetkeäkään liian aikaisin! Napanuora oli kiertynyt käden ympäri, ja olkapään yli synnytyskanavassa, ja jokainen supistus kiristi ja puristi napanuoraa niin, että happi ei kulkenut siellä. Hetki kun kätilöt saivat napanuoran suoraksi, syke lähti nousuun! Lohkare tippui sydämeltä sillä hetkellä! Kätilöt kysyivät meiltä että kumpikos sieltä tuli. Tyttö. Meillä on pieni tyttö! 02:47, ja tyttö oli maailmassa!
Jo ensimmäinen itkunpyräys oli ajanpysäyttävä. Uskomatonta! Siinä se nyt on! Meidän tytär! Isi saikin kunnian katkaista napanuoran. Sen verran sitkeää tavaraa kyllä oli, ettei yhdellä saksienpuristuksella poikki mennyt! Sitten pirpana kuivattiin, ja laskettiin uupuneen, mutta äärimmäisen onnellisen äidin syliin. Se oli sitten siinä! Eikös? ...eikös?
Istukkakin pitäisi pihalle saada. Kätilö yritti varovaisesti mahaa painelemalla ja napanuorasta vetämällä saada rauskua irtoamaan. Puolisen tuntia aktiivisesti rassattuaan, pyysi paikalle toisen, kokeneemman kätilön. Noh, tämä tapaus ei ollut ihan yhtä hellä. "Noni, lähtihän se." Lähteehän se, kun tarpeeksi lujaa nyppää. Kun puolikas istukasta tuli näköpiiriin, sänky alkoi vaihtamaan väriään punaiseksi. Istukka oli revennyt, ja epäilivät että kohtuun olisi jäänyt pala, josta vuosi verta melko paljon. Kumpikin sitten yritti, enemmän ja vähemmän hellästi painelemalla, usean tunnin ajan, saada mahdollista palaa irti. Mitään vain ei tullut, paitsi verta. Minä kanniskelin pikkuista ympäri salia, lohduttaen itkevää pikku kääröä. Olin samalla maailman onnellisin mies ja hyvin huolestunut. Verenvuotoa vain ei saatu loppumaan. Oli myös vaikeaa katsella vuoron perään maailman hienointa pikku käärylettä, ja suurissa tuskissa olevaa rakastaan. Jokainen kohdun painallus oli äärimmäisen tuskallisen näköistä, ja jälkeenpäin kerrottuna, myös tuntuista. Ja tätä sitten vielä useampi tunti. Viimein kello 07:20 päivystävä gynekologi tuli ja teki päätöksen että on parempi siirtää tämä tilanne leikkaussaliin nukutuksen alle. Hämmentävän nopeasti rakas oli siirretty toiseen sänkyyn ja oli salin ovesta pihalla matkalla kaavintaan. Minä jäin hölmistyneenä seisomaan saliin käärö kädessä.
Kätilö ohjasi minut sitten viimein matkamme viimeiseen määränpäähän. Synnytysosasto viitoseen. Käärö korissa, minut törkättiin osasto vitosen aulaan odottamaan seuraavaa siirtoa. Onneksi minulla oli pieni, nyt nukkuen tuhiseva käärö lohduttamassa. Huoli rakkaan hyvinvoinnista oli suuri. Osaston työntekijä (en muista oliko lastenhoitaja, vai lastenlääkäri) tuli tapaamaan minua, ja pyysi seuraamaan mukanaan tutkimustiloihin. Osastollesiirtotutkimus siinä sitten suoriteltiin, ja kaikki näytti hyvältä. Verensokerit, syke ja hengitystiheys laitettiin jatkoseurantaan johtuen raskausaikana sokerirasituksessa saadun raja-arvon takia ja tulehdusriskin takia. Täältä minut johdatettiin osaston huoneeseen kolme, jonne me mukulan kanssa sitten majoituttiin. Otin kapaloidun käärön viereen ja yritin lohduttaa nälkäistä pikkuista parhaani mukaan, ja alkoihan tuo syliini rauhoittua. Muutama minutti kerrallaan otettiin siinä jopa jälkikasvun kanssa unta. Tuoretta äitiä ei vain kuulunut.
07:20-11:30 kesti "noin tunnin" toimenpiteessä. Tämä ei murehtivaa isää ainakaan rohkaissut. Oliko jotain mennyt pieleen? 11:30 kuitenkin huone numero kolmen ovi aukesi, ja sisään kärrättiin nuutunut, mutta iloisen oloinen äiti, joka vihdoin pääsi pikkuiseen tutustumaan. Heräämössä oli hieman vain aika venähtänyt, muuten kaikki oli mennyt ihan odotusten mukaisesti. Perheemme oli viimein taas yhdessä!
20:00, osastolta suuntaa kotiin onnellinen, ylpeä ja aivan pikku prinsessan hurmiossa oleva mies, joka ei tahdo malttaa odottaa seuraavaa päivää, jolloin näkisi heti aamusta taas perheensä.
No huh, tulipa tästä jo melkoinen tarina. :) Tämän hetken tilanne on se, että vuodot kaavinnan jälkeen ovat merkittävästi pienentyneet, ja tuore äiti ja pikku prinsessa voivat hyvin. Nanna voi tilanteen huomioonottaen jopa rikollisen hyvin! Kävelee hyvin, ja istuu lähes kivutta. Prinsessa ei kummemmin sokerien seurannasta pidä, mutta muuten on hyvinkin rauhallinen ja äärimmäisen hurmaava yksilö! Isi tällä hetkellä kaipaa takaisin perheensä luo, mutta ottaa lohtua siitä, että jos kaikki menee tarkastuksissa hyvin, niin päästään kotiutumaan huomenna!
Rakas perheeni, rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta!
